Annikin Runofestivaali 2008

Seppo Järvinen
kuva: Simo Ollila
Kirsi Kunnas | Mirkka Rekola | Kari Aronpuro | Risto Ahti | Panu Tuomi | Maria Syvälä | Katariina Vuorinen | Seppo Järvinen | Jussi Rusko | Matti Huhta | J.K Ihalainen | Julkaisemattomat! | Videosalonki | Galleria | Media | Historia | Kiitokset | Linkit | Yhteystiedot

Seppo Järvinen

Seppo Järvinen (s. 1936) on osittain Tampereella ja osittain Soinin Kukonkylässä työskentelevä runoilija, kirjailija, kolumnisti ja kriitikko. Järvinen julkaisi esikoiskokoelmansa, proosarunoa sisältäneen Talvikirjeitä vuonna 1989. Hänen viimeisin runokokoelmansa Veden paino ilmestyy sopivasti Annikin Runofestivaaleille. Seppo Järvisen matkakirja Pikajuna Mumbaihin ilmestyi vuonna 2007. Järvinen on saanut Einari Vuorelan palkinnon, ja hänelle on myönnetty Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto kahdesti.

Seppo Järvinen vietti lapsuutensa Annikinkadun - silloisen Ainonkadun - puukorttelissa. Muistojaan lapsuutensa Annikista Järvinen on hyödyntänyt myös kirjallisessa tuotannossaan.

Miten haluaisit että sinut esitellään, kun olet nousemassa 2008 Annikin Runofestivaalin esiintymislavalle?

Kirjallisuuden sekatyöläinen ja moniottelija. Ainonkatu 11:sta alkuperäisasukas eli aboriginaali. Syntynyt sotien alle 1936 Mariankadun synnytyslaitoksella. Samaan aikaan isäukko pelasi vasenta pakkia – poliittinen valinta! – futiksen ystävyysottelussa Kilpa-Veljissä virolaista Rünnakia vastaan. Peli voitettiin 2-1. Isä otti pukukopissa vahvan tujauksen kippurahäntää. Samaan aikaan synnyin vaikeasti napanuoraan hirttäytyneenä – se on runoilijoiden tapa tulla tähän maailmaan – sinisenä kuin muinoin intialaisten tarujen jumala Krishna – isäukko tuli tuiterissa katsomaan uutta tulokasta suoraan Pyynikin pallokentältä. – Jumalauta, sillä on pallit! isäukko huudahti onnellisena. Ulkona hän otti kippurahäntää toisellekin jalalle. Se syntymästä. Väliin mahtuu rakkaus ja nyt yhä varmemmaksi ja lähemmäksi käyvä lähtö Kharonin lautalle. En pelkää kuolemaa, luutarhan mestari on kaverini.

Elämään mahtuu kaikenlaista. Mitä niitä tässä selittelemään. Mutta tämä talo, tämä pihapiiri, on enemmän kuin vain korttelin osa ja puutalo. Se on inhimillinen olento! Jos talo voisi kertoa tarinoita siinä asuneista ihmisistä, siihen romaanisarjaan mahtuisi koko elämän kirjo laidasta laitaan. Kalle-vainaakin Päätalo-sarja jäisi toiseksi. Kun oikein tarkalla korvalla kuuntelee, niin talo tarinansa kertoo. Se on tarjonnut elämisen suojan monelle sukupolvelle. Se on nähnyt elämän murheet ja ilot, enemmänkin. Se on elämän tilkkutäkki.

Tästä talosta on juostu pakoon pommituksia Liisankallion pommisuojaan – nähty Tampereen palavan. On palattu kotiin, jossa tuuli heiluttaa verhoja särkyneissä ikkunoissa, mutta vaarivainaan Junghansin seinäkello lyö edelleen jämäkästi tunnit. Keittiön pukkisängyssä on maannut yönsä poika kera punatakkisten luteiden ja lukenut salaa peiton alla taskulampulla Aarresaarta. Sodasta palasi tuntematon, partainen mies. Hiljaa narahti tikkuviinapullon puukorkki. Mies joi pois sodan kauhuja.

Sitä olen ihmetellyt, kuinka me kersat pidimme aina toistemme puolta, jaoimme leivänkannikat ja kasvoimme solidaarisuuteen, siskouteen ja veljeyteen. Se lahja on kantanut elämän läpi. Nyt sen ymmärrän, vanhuuden portilla. Ollos iäti muistettu Lintsu-vainaa, joka perustit vintille Budhhan kirkon. Ollos iäti muistettu Voltteri-vainaa, joka annoit minulle elämäni ensimmäisen ruuvimeisselin ja taltan. Onnitteluni 100-vuotiaalle kotitalolleni, lapsuuteni maisemalle, onnitteluni teille, jotka olette jaksaneet taistella Annikin puolesta.

Jos kirjoittaisit runon Annikin puutalokorttelin satavuotisjuhlien kunniaksi, niin mitkä olisivat sen ensimmäiset sanat?

On taloja, pytinkejä, hirviösormia taivaalle sojottamassa

on ruutukaavaa, on sikin sokin Pispalaa, mutta vain yksi
Tammelan kortteli uljaasti
taistelee teknokraattien kiilusilmäistä rahanahneutta
vastaan – minulle Ainonkatu 11, kotitalo

teille Annikinkatu 11, kotitalo, ihme.

Kertoisitko viime aikojen kirjallisista projekteistasi?

Ainahan sitä ihminen kaikenlaista järjetöntä suunnittelee, runoilijat eritoten. Olen kirjoittanut tuhansia sivuja tekstiä toisten kirjoittamista teoksista. Mikä älyttömyys, tuo kritikointi! Olen kiitollinen Jyrki Ihalaiselle, jonka suloisista suloisin painokone, rouva Heidelberg, synnytti painomusteen ja konerasvan ihanaisesta kohdustaan uusimman runoteokseni ”Veden paino”, joka julkistetaan nyt Annikin Runofestivaaleilla. Kiitän sydämestäni teoksen kuvittajaa, akateemikko-gaafikko Outi Heiskasta, jonka kiltteyden ansiosta teoksen ainutlaatuiset kuvat ovat runoja monin verroin paremmat.

Tulevaisuudesta sen verran, että syyskuussa kutsuu Praha, tuo Kafkan kaupunki, jonne menen kuukaudeksi kirjoittamaan seuraavaa kirjaa, jos Luoja suo, kiitos Pohjanmaan taidetoimikunnan. En ole koskaan sietänyt Smetanan Moldauta, mutta purjehdittuani päivän Vltavalla eli Moldaulla, uskon, että runous ja musiikki kumpuavat samasta lähteestä.

Lisätietoa Järvisestä Linkit-sivulta

Sivun alkuun