"Minulle kirjoittaminen - myös suomentaminen - on tapa keskustella lukijan kanssa. Kirjoittaessani lukija on läsnä, voin kuulla hänen vastauksensa ja vastata taas niihin". Kai Nieminen (s. 1950) on runoilija ja kääntäjä, jonka viimeisin runokokoelma "Vakavia runoja" ilmestyi vuonna 1997. Viime vuonna se julkaistiin USA:ssa. Tuotanto käsittää peräti neljätoista runokokoelmaa. Niemisen runoja on käännetty myös japaniksi, viroksi, espanjaksi ja venäjäksi. Hän on tehnyt japanilaista kulttuuria tunnetuksi suomalaisille lukijoille suomentamalla mm. Osamu Dazain, Yunichiro Tanizakin ja Yasunari Kawabatan teoksia. Agricola-palkinnon hän sai vuonna 2003 suomennettuaan Anselm Hollon laajan runoteoksen "Corvus" ja japanilaisen Santokan "Vastapäätä kapakka" -runoteoksen. Kirjailijaksi ryhtyminen "En oikeastaan ryhtynyt vaan kasvoin kirjailijaksi ja kääntäjäksi. Isäni Pertti Nieminen on runoilija ja suomentaja. Äitini Nelli Nieminen harrastaa kirjoittamista ja on kääntänyt joitakin draamateoksia yhteistyössä isäni kanssa. Kotonani luettiin hyvin paljon ja kirjoittaminen oli luonteva ja itsestään selvä tapa ilmaista tuntoja ja ajatuksia. Vaikka sisarukseni - kaksi nuorempaa veljeä ja sisar - ovat valinneet toisenlaiset ammatit, hekin ovat aina kirjoittaneet kaunokirjallista tekstiä omaksi ilokseen, sisareni on lisäksi kuvittaja. Uskon, että kotonani vallitsi ilmapiiri joka miltei huomaamatta tuki ja kannusti kirjoittamiseen. Veljeni ja minä saimme jo teini-iässä kumpikin oman käytetyn kirjoituskoneen - nuoremmat sisarukseni lainasivat aikanaan meidän koneitamme. Vanhalla painavalla konttori-Underwoodillani sitten naputtelin ensimmäiset runokokoelmani ja suomennokseni."  Miten kirjoitan? "Kaikin mahdollisin tavoin. Tällainen kirjoittaja, joka ei muuta ammattia osaa, kirjoittaa oikeastaan aina: runoja, suomennoksia, pakinoita, esseitä, kirjeitä - sepittää silloinkin kun edessä ei ole tietokonetta tai kynää ja paperia. Lukiessanikin osallistun kirjailijan kirjoitusprosessiin, vastaan hänelle mielessäni, kommentoin lukemaani. Miltei ainoa tapa päästä rauhaan kirjoittamiselta on musiikin kuunteleminen tai soittaminen. Silloin ajatukseni vapautuvat käsitteellisyyden kahleista. Minulle kirjoittaminen - myös suomentaminen - on tapa keskustella lukijan kanssa. Kirjoittaessani lukija on läsnä, voin kuulla hänen vastauksensa ja vastata taas niihin. Suomentaessani läsnä on lukijan lisäksi alkutekstin kirjoittaja: keskustelu on sitäkin vilkkaampaa. " Kirjallisuuspalkinnot 1978 Valtionpalkinto Kesän pimeyden suomentamisesta 1982 Valtionpalkinto Kapea tie pohjoiseen suomentamisesta 1983 Suuren suomalaisen kirjakerhon tunnustuspalkinto 1986 Valtionpalkinto runokokoelmasta En minä tiedä 1987 Uudet kirjat -kerhon tunnustuspalkinto 1990 Valtionpalkinto runokokoelmasta Keinuva maa 1991 Valtionpalkinto Genjin tarina 4:n suomentamisesta 1993 Linnankoski-seuran Linnankoski-mitali 1997 Japan Foundationin palkinto käännöstyöstä 1999 Eino Leinon palkinto 2003 Agricola-palkinto