Seppo Järvinen

Ainonkatu 11


Tervakukka, tervatut proomut, vesi joka maistui historialta, lapsuuden limonadilta, Woiman portteria sieltä naapurin kivijalan kaupasta. Oi tätä muistin virtaa!

Iita ja Voltteri tuolta tähyävät taivaanikkunasta, lausuvat lempeitä sanoja kuin vastarakastuneet. Hämärä laskeutuu. Olen sokea harjanpunoja, kiiltäväkoppainen konduktööri junassa ilman määränpäätä.

Tämä kaikki on minulle annettu; lapsuuden muistot kuin kellastuneet kasvit naapurin tytön herbariossa, nuo runot mutisevat omiaan. Tässä maisemassa olen vapaa kuin vanki.

Sillä unessa nuo tulevat, pilvenhattarat kuin rakastettavat ihmiset, nimet messinkikilpien takaa. Miten huolellisesti nuo kilvet kiillotettiinkaan kunnes auringon kilo sai nimet sädehtimään, ihmisen arvo on niin pienestä kiinni

ja kun yö koitti, ihmiset asettuivat levolle kuin katekismuksessa, ja kun aamu koitti oli tukka jäätynyt seinään keittiön pukkisängyssä, mutta matka aarresaarille oli onnistunut
lapsenmieli saanut voimaa punatakkisten luteiden hyökkäyksestä.

Mitä on pienen ihmisen historia kysyn vain.
Olen kadottanut taivasten valtakunnan avaimen. Musta ikoni seinälläni, pyhä arkkimandriitta, anna avaimeni takaisin pojalle joka itkee katkerasti kolmejalkaista koiraansa. Tässä maailmassa on paljon opittavaa vielä

kantapään ja sielun kautta kunnes olet Rompsinlahdessa
viskannut viimeisen leipäpalasi vankijoukkoon, orjia ne olivat, mutta heillä oli ihmisen kasvot ja silmät.

Niin sinä viskelit lapsuuden pois viimeistä aamunkajetta myöten
lautturien laulu, hennot pojanhartiat kannattelemassa elämän seppelettä tyhjässä kirkkoholvissa jonka katossa käärme kärsii, kuolema tuo lempeä puutarhuri kastelemassa ruusuja

Mielikuvien perennoja tästä talosta, eletystä elämästä, ihmisen muisti ei ole romaani, se on runo
loppumaton saaga menneisyydestä joka on nyt lapsen ensimmäinen parahdus

vanhuksen silmien taakse emme näe
nuo rakkaat vainajat meille jakamassa kaalisoppaa tasan.

Olen hakenut Totuutta Intiasta. Istuin Sarnathissa puun juurella jossa muinoin mietiskeli Gautama Buddha ja kerrotaan hänen Valaistuneen. Olen laskenut lepattavan liekin Gangesiin, purjehtinut kohti Hiljaisuuden merta.

Miksi ihminen pettää itseään? Miksi ihminen pakenee lapsuuttaan? Kävelen Yläportilta Alaportille. Katson tiettyä ikkunaa, josko valo. Olen kulkenut maapallon ympäri, oi lapsuuteni kuvat, miten teitä rakastankaan!

Olen palannut pulunpesälinnaan 
tästä alkaa kertomus
loppufermaattia vailla
on tuskaista kirjoittaa kirjettä
 ilman osoitetta

Minunko pitäisi kirjoittaa legenda tästä arkisten ihmisten kodosta? Niin juuri. Osuit nappiin pihasoittaja. Kuka sinun viulusi taidokkaita staccatoja ymmärsi? Nyt haluaisin kuunnella koko sonaatin. Esiinnyit arvokkaasti ruuman luukun edessä, leppeänlauheassa lounastuulessa.

Soitit mitä sinulla  oli kerrottavana näille ihmisille, suutareille, pannusepille, sorvareille ja heidän muijilleen; tälle kakaralaumalle joka oli kuin Bombayn slummeista: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Jumala varjelkoon minua mahtipontisuuden taudista, mutta tämä oli ihmisten koti; tämä oli maailmankaikkeus pienoiskoossa. Mitä ne olivat nuo poisnukkuneet? Enemmän kuin muurahaisia järjestelmän labyrintissä, enemmän kuin oman elämänsä rakentajia, kolmisiipisiä enkeleitä ehkä nyt, en tiedä. Kasvoillamme tunnistamaton koodi. Minulla on ikävä poisnukkuneita.

Jokaisella tarinalla on alku ja loppu.
en ole kertonut vielä puoliakaan
kuuro trubaduuri
sillä nämä merkit
kalligrafiset viestit ovat
oman lakisensa
rehellisempiä kuin roomalainen oikeus
jokaisella omansa.

Minä muista syreenipuun kukkien tuoksun.
Minä muistan Mirjan pehmoisen posken.
Minä muistan Lintsu-vainaan shamaanikyvyt.
Minä muistan lapsuuden kotileikit keittiön pöydän alla,
Marja-Terttu.
Annattehan anteeksi, että minä pussihousupoika luin
sanomalehteä, kun valokuva otettiin.